Nuorena, ehkä 13-vuotiaana muistan kuinka haaveilin perheestä: miehestä ja lapsista. En muista tarkalleen muuta, kun sen että minä haaveilin löytäväni tai kohtaavani miehen, minun prinssini, jonka kanssa elisin onnellisena elämäni loppuun saakka.
Minä sain unelmani, kun sain oman perheen, miehen lisäksi kaksi lasta, koiran, omakotitalon ja kyllä, farmari autonkin. 15- vuotta sitten tuo unelma romuttui. Perheen rikkoutuminen sattui eniten. Neljä vuotta sitten iski salama jälleen. Ero, uupumuksen keskellä. Unelman rikkoutuminen. Minun odotukseni hajosi tuhansiksi palasiksi. Tämä hetki oli se käännekohta elämässäni, "the pysähdys". Tulloin aloin tosissani katsoa itseeni, sisälleni ja aloin töihin. Lakkasin pakenemasta, katsomasta muita, keskityin ainoastaan itseeni. Olin niin monet vuodet aloittanut, mutta paennut jälleen kaavaan, joka vain rikkoi minua lisää.
Tämä 4-vuoden matka on ollut jotain sellaista jota en osannut kuvitella etukäteen. Rehellisesti sanottuna, helvettiä ajoittain. Kerroksia on tullut aina vain uusia, on niin paljon mille olemme ehdollistuneet, tunnelukkoja ja traumoja, yhä vain uusissa kerroksissa.
Olen kuitenkin oppinut rajaamaan ja sanomaan ei kiitos, sellaiselle joka ei minua enään palvele. Olen myös oppinut sanomaan kyllä kiitos sille, joka palvelee kasvuani. Olen ajoittain ryöminyt
maassa nenä maata viistäen, itkien, luullen monta kertaa etten ikinä selviä,
toivonutkin sitä. En halunnut kuolla, mutta oli hetkiä kun en halunnut jatkaakaan. Sattui niin
helvetisti, niin kuin nyt lapsen synnytyskin sattuu, varsinkin jos vastustaa kipua, saati synnyttää luomuna.
Minut opetettiin matkallani päästämään irti kaikesta, rakkaimmista ihmisistäkin. Näytettiin että heillä jokaisella on omat oppinsa ja oma polkunsa kuljettavanaan. Minua opetettiin antautumaan, lopettamaan taisteluni itseäni vastaan ja omaa polkuani. Minua opetettiin, että minä itse seisoin kaiken sen hyvän tiellä jonka oli tarkoitus elämääni tulla. Niinpä olen opetellut pysymään poissa tieltä, astumaan sivuun ja antautumaan sille kaikelle saada tulla niinkuin se tulee, ilman että itse puuttuisin miten sen on määrä tapahtua.
Kivuliainkin synnytys kuitenkin palkitsee, niinkuin jokainen tietää sen tunteen jos on synnyttänyt. Saman tunteen voi kokea jos on pitänyt vasta syntynyttä sylissään, tuo rakkaus mitä huokuu pienestä vauvasta on niin pyhä ja viaton. Olen saanut matkallani myös kohdata ihmisiä joissa on tuota puhdasta rakkautta ja hyvyytää. Ihmisiä jotka ovat antaneet minulle upeita mahdollisuuksia ja näyttivät minulle sen miten arvokas minä oikeasti olen. Itselleni minun kuitenkin piti tulla näkyväksi, niin että ymmärtäisin oman arvoni, oppisin rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen. Niin että näkisin itseni niinkuin muut minut näkevät.
Yhtenä päivänä vietin vapaapäivään järven jäällä retkeillen. Lähes pyhältä tuntuvalla retelläni kuulin jonkin kutsuvan minua ja musiikkia alkoi soida korvissani. Vastasin ääneen, kyllä olen valmis astuaan suurempiin saappaisiin. Samaisella retkelläni pyysin myös ohjausta ja opastusta seuraaviin askeliin polullani. Ohjaus tuli vaan empä olisi arvannut että samanlailla iskee salama nyt keskelle harmoonista elämääni.Nuo sanat, olen valmis, olivat vahvemmat kuin uskoinkaan ja toivat eteeni sen mitä olin pyytänyt: seuraavat askeleeni.
Askeleet johdattavat minut paikkaan josta tulin. Sinne minne en halunnut, mutta minne minun on mentävä kohdatakseni pelkoni ja päästäkseni testaamaan siipeni.
Ps. Prinssi josta haaveilin 13-vuotiaana on unelmissani kasvanut Kuninkaaksi, sillä minusta on kasvanut Kuningatar. Ja vaikka minä olen kasvanut aikuiseksi en lakkaa koskaan uskomasta satuihin. Sillä matkallani minulle opetettiin, että kauneimmat sadut syntyvät ihmisten sydämissä, ei mielissä.
Rakkaudella Isa Annika
Kommentit
Lähetä kommentti
Kommentoi