Siirry pääsisältöön

Minun pyhä polkuni


 

Nuorena, ehkä 13-vuotiaana muistan kuinka haaveilin perheestä: miehestä ja lapsista. En muista tarkalleen muuta, kun sen että minä haaveilin löytäväni tai kohtaavani miehen,  minun prinssini,  jonka kanssa elisin onnellisena elämäni loppuun saakka.

Minä sain unelmani, kun sain oman perheen,   miehen lisäksi kaksi lasta, koiran, omakotitalon ja  kyllä, farmari autonkin. 15- vuotta sitten tuo unelma romuttui. Perheen rikkoutuminen sattui eniten.  Neljä vuotta sitten iski salama jälleen. Ero, uupumuksen keskellä.  Unelman rikkoutuminen. Minun odotukseni hajosi tuhansiksi palasiksi. Tämä hetki oli se  käännekohta elämässäni, "the pysähdys". Tulloin aloin tosissani katsoa itseeni, sisälleni ja aloin töihin. Lakkasin pakenemasta,  katsomasta muita,  keskityin ainoastaan itseeni. Olin niin monet vuodet aloittanut, mutta paennut jälleen kaavaan, joka vain rikkoi minua lisää.    

Tämä 4-vuoden matka on ollut jotain sellaista jota en osannut kuvitella etukäteen. Rehellisesti sanottuna, helvettiä ajoittain. Kerroksia on tullut aina vain uusia, on niin paljon mille olemme ehdollistuneet, tunnelukkoja ja traumoja, yhä vain uusissa kerroksissa.

Olen kuitenkin oppinut rajaamaan ja sanomaan ei kiitos, sellaiselle joka ei minua enään palvele. Olen myös oppinut sanomaan kyllä kiitos sille, joka palvelee kasvuani. Olen  ajoittain ryöminyt maassa nenä maata viistäen, itkien, luullen monta kertaa etten ikinä selviä, toivonutkin sitä. En halunnut kuolla, mutta oli hetkiä kun en halunnut jatkaakaan.  Sattui niin helvetisti, niin kuin nyt lapsen synnytyskin sattuu, varsinkin jos vastustaa kipua, saati synnyttää luomuna.

Minut opetettiin matkallani päästämään irti kaikesta, rakkaimmista ihmisistäkin. Näytettiin että heillä jokaisella on omat oppinsa ja oma polkunsa kuljettavanaan. Minua opetettiin antautumaan, lopettamaan taisteluni itseäni vastaan ja omaa polkuani. Minua opetettiin, että minä itse seisoin kaiken sen hyvän tiellä jonka oli tarkoitus elämääni tulla. Niinpä olen opetellut pysymään poissa tieltä, astumaan sivuun ja antautumaan sille kaikelle saada tulla niinkuin se tulee, ilman että itse puuttuisin miten sen on määrä tapahtua.


Kivuliainkin synnytys kuitenkin palkitsee, niinkuin jokainen tietää sen tunteen jos on synnyttänyt. Saman tunteen voi kokea jos on  pitänyt vasta syntynyttä sylissään, tuo rakkaus mitä huokuu pienestä vauvasta on niin pyhä ja viaton.  Olen saanut matkallani myös kohdata ihmisiä joissa on tuota puhdasta rakkautta ja hyvyytää. Ihmisiä jotka ovat antaneet minulle upeita mahdollisuuksia ja näyttivät minulle sen miten arvokas minä oikeasti olen. Itselleni minun kuitenkin piti tulla näkyväksi, niin että ymmärtäisin oman arvoni, oppisin rakastamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen. Niin että näkisin itseni niinkuin muut minut näkevät.

 

Yhtenä päivänä vietin vapaapäivään järven jäällä retkeillen. Lähes pyhältä tuntuvalla retelläni  kuulin jonkin kutsuvan minua ja musiikkia alkoi soida korvissani. Vastasin ääneen, kyllä olen valmis astuaan suurempiin saappaisiin. Samaisella retkelläni pyysin myös ohjausta ja opastusta seuraaviin askeliin polullani.  Ohjaus tuli vaan empä olisi arvannut että samanlailla iskee salama nyt keskelle harmoonista elämääni.Nuo sanat, olen valmis, olivat vahvemmat kuin uskoinkaan ja toivat eteeni sen mitä olin pyytänyt: seuraavat askeleeni. 


Askeleet johdattavat minut paikkaan josta tulin. Sinne minne en halunnut, mutta minne minun on mentävä kohdatakseni pelkoni ja päästäkseni testaamaan siipeni.


Ps. Prinssi josta haaveilin 13-vuotiaana on  unelmissani kasvanut Kuninkaaksi, sillä minusta on kasvanut Kuningatar.  Ja vaikka minä olen kasvanut aikuiseksi en lakkaa koskaan uskomasta satuihin. Sillä matkallani minulle opetettiin, että  kauneimmat sadut syntyvät ihmisten sydämissä, ei mielissä.

 

 

Rakkaudella Isa Annika 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rakkautta on .....

  Rakkaus tuo minua niin kovin kiehtova aihe, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen.  Rakkaus . Se vain yksinkertaisesti on kaiken ydin.  Rakkaus  Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Suurinta  on rakkaus. Odotin, että Samuli Edellmanista kertova kirja, pimeydestä valooon, ilmestyisi. Kun se sitten ilmestyi, aloin empiä. Haluanko sittenkään lukea sitä. Miksi lukisin sen? Olisiko siinä muka jotain sellaista mitä  en ennestään jo tietäisi.  Tällä en siis tarkoita, että minulla olisi jotain inside tietoa Samulin elämästä,  vaan  olisiko kirjassa sellaista mitä en jo alkoholismista tai riippuvuuksista ylipäätään tietäisi. Kun sitten kävelen kauppaan eräänä aamuna ja näin kirjan lähes heti astuttuani sisään, ostan sen, miettimättä sen enempää. Kotiin päästyäni aloitan heti. Itku alkaa saman tien, en ole edes varma saanko ensimmäistä lausetta luetuksi. Se on käsittämätön itku, purkaus

Sinkku naisen tilitystä 😁❤

Tuleva kumppani, rakastettu ja  ystävä, minä  kaipaan ja odotan sinua. En lakkaa uskomasta enkä luottamasta ettet tulisi elämääni. Tiedän että tulet kun aika on. Joten tiedän senkin milloin eteeni astuu mies joka et ole sinä. Huomaan sen heti, yhteydenpito takkuaa ja tutustuminen on vaikeaa. En jaksa enää ymmärtää, onneksi, jotain olen oppinut😁Tai ymmärrän minä, mutta kun en halua ymmärtää. Minun tapauksessa se tarkoittaa sitä etten ala vetämään ketään perässäni sen takia kun ymmärrän niin helvetin hyvin ja siksi hoidan myös toisen tontin. Ei nyt ei hoideta kun oma. Menee helposti pelaamiseksi kun asioista ei puhuta ja sanota niinkun ne on. Todella yksinkertaista olisi mun mielestä vaan ei kaikkien. Eniten ärsyttää ehkä juurikin se. Kaikki monimutkistuu ja menee persilleen  hyvätkin jutut. Mutta mikäs minä olen kellekkään sanomaan ja opettamaan. Jokainen opetelkoot itse. Mutta minä en suostu enää pelkäämään, aion pysyä rakkaudessa. Rohkea aion olla ja elää sydän auki. Oven raost