Rakkaus tuo minua niin kovin kiehtova aihe, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Rakkaus . Se vain yksinkertaisesti on kaiken ydin. Rakkaus Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Suurinta on rakkaus. Odotin, että Samuli Edellmanista kertova kirja, pimeydestä valooon, ilmestyisi. Kun se sitten ilmestyi, aloin empiä. Haluanko sittenkään lukea sitä. Miksi lukisin sen? Olisiko siinä muka jotain sellaista mitä en ennestään jo tietäisi. Tällä en siis tarkoita, että minulla olisi jotain inside tietoa Samulin elämästä, vaan olisiko kirjassa sellaista mitä en jo alkoholismista tai riippuvuuksista ylipäätään tietäisi. Kun sitten kävelen kauppaan eräänä aamuna ja näin kirjan lähes heti astuttuani sisään, ostan sen, miettimättä sen enempää. Kotiin päästyäni aloitan heti. Itku alkaa saman tien, en ole edes varma saanko ensimmäistä lausetta luetuksi. Se on käsittämätön itku, purkaus
Me jahtaamme rakkautta vimmatusti. Haluamme epätoivoisesti löytää sen jostain tai pikemminkin jostakusta. Voimme myös monesti puhua, että emme ole kiinnostuneita rakkaudesta. Silloin tarkoitamme sillä toista ihmistä. . Etsimme rakkautta tai rakkauden kohdetta joka paikasta mutta sieltä mistä voisimme oikeasti sen löytää, sieltä emme osaa sitä etsiä. Rakkaus jota etsimme onkin yllättävän lähellä eikä sitä tarvitse oikeastaan löytää vaan se täytyy uskaltaa kohdata. R akkaus on sisällämme. Se kaikki mikä odottaa löytymistään on meissä, syvällä sisimmässä huutaen, toivoen, odottaen. Avaa ovi itseesi, omaan sydämeesi, siellä minä olen. Astu rohkeasti sisään, syvimpiin pelkoihisi, traumoihisi, lukkoihisi. Antaudu yhä uudelleen kohtaamaan tunteesi, ota vastaan opettajasi jotka peilaavat kipeimmät kohtasi, siellä sinä opit rakkauden. Mitä me siis todellisuudessa jahtaamme? Rakkauttako? Vaiko heijastusta siitä mitä emme näe, toista joka täyttäisi meidät jollain, jota meillä ei muuten ole