Nuorena, ehkä 13-vuotiaana muistan kuinka haaveilin perheestä: miehestä ja lapsista. En muista tarkalleen muuta, kun sen että minä haaveilin löytäväni tai kohtaavani miehen, minun prinssini, jonka kanssa elisin onnellisena elämäni loppuun saakka. Minä sain unelmani, kun sain oman perheen, miehen lisäksi kaksi lasta, koiran, omakotitalon ja kyllä, farmari autonkin. 15- vuotta sitten tuo unelma romuttui. Perheen rikkoutuminen sattui eniten. Neljä vuotta sitten iski salama jälleen. Ero, uupumuksen keskellä. Unelman rikkoutuminen. Minun odotukseni hajosi tuhansiksi palasiksi. Tämä hetki oli se käännekohta elämässäni, "the pysähdys". Tulloin aloin tosissani katsoa itseeni, sisälleni ja aloin töihin. Lakkasin pakenemasta, katsomasta muita, keskityin ainoastaan itseeni. Olin niin monet vuodet aloittanut, mutta paennut jälleen kaavaan, joka vain rikkoi minua lisää. Tämä 4-vuoden matka on ollut jotain sellaista jota en osannut kuvitella etukäteen. Rehellisesti
Rakkaus tuo minua niin kovin kiehtova aihe, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Rakkaus . Se vain yksinkertaisesti on kaiken ydin. Rakkaus Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Suurinta on rakkaus. Odotin, että Samuli Edellmanista kertova kirja, pimeydestä valooon, ilmestyisi. Kun se sitten ilmestyi, aloin empiä. Haluanko sittenkään lukea sitä. Miksi lukisin sen? Olisiko siinä muka jotain sellaista mitä en ennestään jo tietäisi. Tällä en siis tarkoita, että minulla olisi jotain inside tietoa Samulin elämästä, vaan olisiko kirjassa sellaista mitä en jo alkoholismista tai riippuvuuksista ylipäätään tietäisi. Kun sitten kävelen kauppaan eräänä aamuna ja näin kirjan lähes heti astuttuani sisään, ostan sen, miettimättä sen enempää. Kotiin päästyäni aloitan heti. Itku alkaa saman tien, en ole edes varma saanko ensimmäistä lausetta luetuksi. Se on käsittämätön itku, purkaus